Tarkoitus oli piipahtaa erämaakirkolla ja tehdä samalla Kuohunkierros.
Heti alussa huomasimme tarvitsevamme saappaat ja käännyimme takaisin autolle vaihtamaan asianmukaiset jalkineet.
Reitti alkoi pitkospuilla ja puissa olevilla sinisillä merkeillä.
Ilma oli taas kerran upea. Aurinko paistoi. Ihana päivä edessä. Ja metsä oli kauneimmillaan.
Saavuimme hyvinhoidetulle laavulle. Siellä oli pitkät pöydät penkkeineen ja jopa huussit.
Erämaakirkko. Risti. Alttari. Ja valo.
Penkit kirkkoväelle tai satunnaiselle kulkijalle.
Toukka hehkui väreissään ja nautti auringosta, ihan kuten mekin.
Kauneutta ympärillä on enemmän kuin kokee ansaitsevansa.
Aurinko saa kaiken hehkumaan, meidätkin vielä tässä vaiheessa. Oltiin ainoastaan kerran palattu omia jälkiämme takaisin, kun vastaan tuli liian märkää.
Tämä on kaiketi sitä paikallista kimaltelevaa kvartsiittia.
Pitkään oli jo taivallettu ja pitkospuita ei enää ollut. Sinisiä merkkejä oli tiuhaan, mutta niitä oli useampaan suuntaan, mikä vähän hämmensi. Liikkeellä meidän lisäksi ei ollut muita, mutta tuntui silti, että joku katseli. Vai näinkö vain minä tälläkin kasvot?
Jatkoimme matkaa ympäristön pieniä ihmeitä hämmästelle ja kuvaten. Suonsilmäkkeitä ja pehmeää pohjaa oli paljon, mutta vielä saappaanvarret olivat riittävät.
Variksenmarjat olivat vallanneet isoja alueita.
Juolukoita oli myös paljon ja oli helpottavaa kulkea aina välillä tukevammalla maalla, mutta varvut olivat niin korkeita, että kävely alkoi muistuttaa lähinnä urheilusuoritusta.
Matka jatkui taas hetteikölle, jossa viimeiset lakat vielä sinnittelivät kiinni varvuissa.
Lähes joka askeleella joutui miettimään seuraavan askeleen pitävyyttä, mutta fiilis oli korkealla ja halu mennä eteenpäin oli kova.
Upea näkymä seurasi toistaan ja jatkoimme eteenpäin, vaikka olikin tunne, että reitin pitäisi jo kääntyä kohti lähtöpistettä.
Karpaloita oli myös paljon täällä luonnon marjavakassa.
Evästauon pidimme kauniin suolammen rantamilla, mihin oli tehty nuotiopaikka.
Kanervat olivat hehkeitä ja tee kuumaa. Aurinko lämmitti selkää ja tuuli piti hyttysiä loitolla. Sudenkorento teki laajoja kaaria lammen yllä.
Suopursun tuoksu oli huumaava.
Ja tämä oli kohta, jossa katseet oli suunnattu eteenpäin ja siellä näkyi sinisiä merkkejä ja sinnehän me lähdettiin
Mutta tässä tapahtui virhearvio. Tästä lenkki olisi kääntynyt takaisin ja merkkikin näkyy kuvan oikeassa laidassa olevassa puussa, mutta nähtyämme merkkejä edessä, emme edes katsoneet taaksemme, vaikka odotimme jo kulkusuunnan kääntyvän.
Monen mutkan ja takaisinpaluun jälkeen saavuimme metsätielle, jota päätimme jatkaa tielle asti. Päädyimme Isokarhun kyltille ja laavulle. Soitimme siinä olevaan numeroon kysyäksemme paikan osoitetta, mutta avulias paikallinen halusi viedä meidät autollemme ja matkaa kertyi tietä pitkin 17 km. Suon poikki matka olisi ollut reilusti lyhyempi. Illaksi pääsimme mökillemme ja mietimme kuulemaamme; alueelta oli juuri ammuttu karhu.😰 Kyllä se seikkailusta kävi. 😉
Tässä yleisön pyynnöstä myös kuvaa suosta, eikä pelkästään marjoista ja pörriäisistä. :)
Tässä ei upota kuin nilkkaan asti, joten vielä kuljetaan suu hymyssä, myös äiti.
Niin vierasta on suolla kulkeminen, ettei osaa katsoa, mikä kohta on pehmeää, mikä ei.
Suolla näkyi usein kulkuväylä, joka oli pienen vesikerroksen peitossa. Yritimme kulkea reittiä vähän sivussa, joka näytti kuivemmalta, mutta lopulta upotti enemmän. Kulkuväylällä vesikerroksen alla monin paikoin oli kuitenkin suht' kova pohja. Vasemmalla puussa se elintärkeä täplä.
Ja nyt on hymy herkässä, kun taukopaikka taitaa siintää silmissä.
Ja nyt on tauonpaikka ja eväänä on teetä ja voisilmäpullaa, joka on näköjään jo saatu tuulensuojaan.
Hyvänolonhetki - hetki, ennen väärään suuntaan lähtemistä, mutta loppu hyvin - kaikki hyvin. Ja upea päivä - tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti