Me ollaan näin kilttejä. Me ei kuuluta eikä meitä edes näy, kun ollaan niiiin pieniä.
Me ollaan sohvaperunoita ja nukutaan paljon, eikä tosiaankaan tehdä pahoja, vaikka mamma niin epäileekin.
Me ei nahistella ja painita keskenämme, eikä pyöritä karvapallona pitkin ja poikin. Me vain halailemme.
Me ei myöskään roikuta verhoissa. Tiedetään, että niissä on reikiä. Niitä tulee ihan itsestään yön aikana. Me ollaan nähty ja kovasti sitä ihmetelty. Me ei sellaista tehtäisi, ei edes osattaisi. Uskothan?
Joo, tiedetään, että sohvaankin on ilmestynyt ihmeellisiä viiruja. Niitäkin tulee öisin, on nähty. Eikä me raavita ikkunoita, eikä roikuta säleverhojen naruissa, eihän niin saa tehdä.
Me leikitään näillä omilla leluilla, tietenkin. Eikä syödä maton hapsuja. Niistä on aina ollut osa lyhyempiä.
Mitä se mamma väläyttelee tuota valoa, häikäisee ihan. Juu juu, omilla leluilla leikitään. Mitä, kengät pitkin lattiaa? En tosiaankaan tiedä. Minäkö? En varmasti tullut kenkätelineestä syömästä kengännauhoja, se oli joku muu.
Sama se, mamma rakastaa meitä kuitenkin. : )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti