Voi sitä riemua, kun posti toi laatikollisen kissanruokaa. Kissanruuasta viis, mutta, ah, se laatikko. Ensin kuulu eteisestä outoa ääntä, jota Oskari syöksyi katsomaan, minä perässä.
Nalle oli survoutunut laatikkoon kissanruokien kaveriksi. Pelastin ruokapussit, ettei Nalle niitä tuhoa. Sillä kun on siihen taipumusta ja kokemustakin.
Ei haitannut Nallea. Se touhus ja nuuskutti laatikossa niin, että Oskari seurasi silmä kovana ja pelästyksestä hyppäsi välillä puoli metriä taaemmas.
Ison kuplamuovin asettelussa meni tovi, mutta Oskari vartioi tarkkaavaisena ja yritti ymmärtää, mikä on jutun juoni.
Nalle ei ollut yleisöstä ilahtunut, mutta ei antanut meidän häiritäkään. Lopulta keksin, mistä oli kyse. Pikkukissojen kissanminttuhiiret olivat myös olleet laatikossa jättämässä hajujälkiä. Niinpä annoin sellaisen Nallelle laatikkoon.
Oi sitä onnea ja autuutta, kun se nuoli ja pureskeli sitä. Siksi laatikon pohjakin on paikka paikoin märkä. Lopulta Nalle tuuppasi hiiren jonnekin alleen, ettei Oskari sitä saa.
Luulen, että Oskaria kiinnosti ja vähän pelottikin vakaan eläkeläisen noin omituinen käytös ja touhuaminen. Ja luultavasti se ei missään kohdassa tajunnut, mistä oli kyse.
Tästä oli kyse. Ja suuri kiitos näille nelijalkaisille hauskuuttajille. En muista, milloin viimeksi olisin naurannut niin kuin nyt näitä katsellessa. Mulla oli todella hauska puolituntinen ja oli täysi työ nauramisen lomassa saada näpsittyä näitä kuvia.
Sellainen eläkeläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti